Tämä vuosi lähtee takoen käyntiin

Vuoden alku on lähtenyt käyntiin kovin rauhallisesti. Ei kuitenkaan hiljaisesti, sillä päätin kokeilla eräänä päivänä kuinka lusikan saa taottua litteäksi "kakkulapioksi".
Kyllä lusikan saa taottua ihan kivasti, se on nyt todettu. Täysin toinen asia taas on se miltä lusikka lopulta näyttää ja kuinka kova ääni taonnasta lähtee.

Minulla on ollut jo vuosia yksi ruokalusikka, jonka ostin kerran kirpputorilta vähän niinkuin vahingossa. Lusikka on pyörinyt laatikon pohjalla jo pitkään, sillä se on harvinaisen raivostuttavan rasittavan omituisen värinen. Olen puhdistanut sitä kaikin mahdollisin keinoin, mutta mikää ei ole tehonnut sen omituiseen tummuuteen, joten se vain on ollut käyttämättä laatikon uumenissa. Ajattelin että tämän lusikan voin hyvin käyttää kokeelliseen taontaan, eikä tarvitse harmitella jos se menee pieleen.

Aloitin siitä että otin taonta-alustaksi pienen rautatienraudanpätkän, jonka olen saanut äidiltäni. Se on tukeva ja juuri hyvä tähän työhön. Koska asumme kerrostalossa, laitoin alle vielä paksun karvamaton jotta ääni ei olisi ihan niin kamala. Aloin paukuttamaan lusikkaa tavallisella vasaralla lusikan alapuolelta keskiosasta ja paukuttelin hellästi mutta riittävän napakasti. Taonta eteni keskeltä reunoihin. Lopuksi tarkistin vielä lusikanvarren asennon. Hyvä tuli...

Mutta: se mikä tässä oli varsin odottamatonta oli kuinka se rasittava omituinen mustanruskeankellertävänsinertävänpunainen väri lähti rapisemalla pois. Huomasin sen kesken taonnan ja lopuksi putsasin lusikan soodalla ja vedellä. Hop heijaa, litteä kakkulapioni kiiltää kummasti. Lusikassa ei ole mitään leimoja tai merkkejä mitä materiaalia se mahtaa olla. Oli mitä oli, niin nyt se on kakkulapio. Jotta hommassa olisi vielä jotain muuta pikku viritystä, niin taoin siihen tekstin: Sweet
Koska minä tein sen, niin tottahan toki tekstissä menee ainakin yksi kirjain vinoon. Tällä kertaa se oli W.  No niin, siinä se sitten on.

-----------
Tämän postauksen lisänä laitan vielä muutaman kuvan. Sain joululahjaksi digitaalisen valokuvakehyksen ja siitähän se sitten alkoi. Tottahan toki haluan kehykseen pyörimään kuvia vuosien varrelta. Koska tämä digitaalinen aikakausi on alkanut huomattavasti myöhemmin kuin mitä meidän perheen valokuvaushistoria, niin ratkaisu löytyi skannerista. Uskomatonta kuinka paljon sitä unohtaa asioita ja miten ihanaa on kun niitä voi jälkikäteen muistella kuvien myötä. Ihan muutamassa tunnissa ei tälläistä projektia voi suorittaa. Oma projektini on kyllä vielä täysin kesken, mutta tästä on hyvä jatkaa.

 Nämä ihanat mussukat ovat jo aikuisia. Ihania olivat silloin ja ihania ovat vieläkin :)

 Koska kaikki muuttuvat, niin olen muuttunut minäkin. Tässä kuva vuodelta 1986, kun olin vaihto-oppilaana USA:ssa. Voi niitä aikoja... :D

Takaisin vuoteen 2013, vieressä pussillinen lankoja ja muuta härpäkettä. Aloitan uhkarohkeasti kutomaan lapasia jotka huovutetaan kevyesti. Saa nähdä mitä niille käy. Eräs rakas ystäväni on kerran tehnyt minulle huovutetut lapaset ja niitä muistelen aina niin lämmöllä. Toinen lapanen oli huopunut hyvin ja toinen ei ja siinä oli myös peukalo samalla puolella kuin huopuneessa :D Ehkä paras joululahja ikinä. Kiitos Silja!