Neulahuovutus, nyt pöllyää villa

 Kon maritus ei onnistu, ei!

Tapahtui eräänä syksyisenä päivänä. Idea, siivoan ja tyhjennän turhat jutut työhuoneen kaapista. Ideana tietty hyvä, mutta täysin tuhoon tuomittu yritys. Edellinen siivous yritys johti hillittömään paperikassien askarteluun. Mutta nyt, iso jätesäkki ja pari kestokassia viereen ja ei kun menoks.

Alku melkein tuntui onnistuvan. Jätesäkki tosin pysyi tyhjänä ja kestokasseihin tuntui vain päätyvän tavaraa mitä halusin säilyttää. Kummastelin esiin tullutta pahvilaatikkoa, että mitä ihmettä siellä on ja miten ihmeessä se on niin kevyt.

Kas kummaa! Olin ihan unohtanut, että minulla on huovutusvillaa. Siihen loppui se siivoaminen ( Tässä vaiheessa tungin tavarat takaisin kaappiin kestokasseineen ja viikkasin jätesäkin jemmaan.) Se siitä kon marituksesta.

Villat esiin, huovutusneulat ojennukseen ja alustan paikalleen laittaminen. Nyt alkoi neulahuovutus. Hyllyssä oli kirja; Pienet huopahauvat. Ajattelin, että miksipä ei. Hauva voisi olla kiva pikku huovutus juttu. 

Ja siitä se sitten lähti…

Huovuttelin sitten vähän muitakin eläimiä kun kerran vauhtiin pääsin.

Tässä vaiheessa olin jo etsinyt hiki päässä korkkista pullonkorkkia jota olin jemmannut huovutusneulaa varten. Onneksi löysin useampia korkkeja, sillä neulaa pidellessä sormet väsyy kun puristaa kapeaa neulaa. Huovutusneuloille myydään kyllä varsia, mutta tähän hätään ei mitään ostoskeikkoja ehtinyt tehdä.

Alustana käytin nyt sellaista pehmustepakkauslevyä. Aikaisemmin käytin superlon palaa, mutta huomasin että siitä irtosi välillä superlon murusia. Netistä huomasin, että jotkut ompelevat pienen tyynyn jonka he täyttävät riisillä. Jotkut taas huovuttavat huovutus harjan päällä. Täytyy testata joku päivä tota riisi tyynyä.  

Siinä Pikku huopahauvat kirjassa on koirien silmät sellaisia valmiita silmiä. No niitäkään ei minulla ollut, joten laitoin korupiikkiin pienen siemen helmen. Tungin piikin pään läpi ja leikkasin piikin lyhyemmäksi kuin mitä pään lopullinen koko tulisi olemaan. Käänsin vielä piikin päähän puoliympyrän ja tungin piikkiä takaisin pään sisään. Päälle vielä vähän villaa ja a vot! Silmät olivat paikallaan eikä kiinnitystä nähnyt.

Mäyräkoiran silmät kyllä vähän karsastavat ja jotkut silmät ovat vähän eri syvyydessä. Kukapa on täydellinen?

Kun olin tehnyt riittävästi eläinten huovutusta päätin tehdä jotain ihan muuta.

Ensin otin ”piippurassit” esiin ja väänsin niistä vartalon rangan. Ovaali pää ja siitä kaula, olkapäät, kädet, keskivartalo, lantio ja jalat kaikki kiinnitettynä yhteen. Sitten aloin huovuttamaan päälle villaa. 

Mietin jo valmiiksi mitkä vaatteet hahmolle tulee ja huovuttelin heti oikean väriset osat tai ainakin yritin.

Ensimmäinen hahmo oli tämä ballerina. Tossujen narut ovat kirjontalankaa. Tästä ballerinasta innostuneena huovutin niitä lisää. Hiusten värin kanssa kikkailin jos jonkinmoisten villojen kanssa.

Sekoitin eri värejä karstoilla ja täytyy kyllä myöntää, että se oli pölyistä hommaa. Muutamia vaatteiden villoja taas karstasin villa ja jopa akryyli langoista. 

Seuraava ballerina on vielä menossa metalli ympyrän sisään ja siitä tulee mobile. Se metalli ympyrä odottaa vielä ostamista.

Tästä ballerinasta huomaa kuinka metallirungosta on hyötyä. Tulipa selattua taas Pinterestistä baletti kuvia ja kun noita jalkoja sekä nilkkoja kääntelin asentoihin, niin kyllä tuntui hurjalta. Ballerinojen asennot uhmaavat usein luonnon lakeja ja kun tälläisen huopaballerinan vääntää mallista katsottuun asentoon, niin se näyttää suorastaan mahdottomalle. 

Huovuttelin vielä pikku ballerinan ihan vain sen takia, kun meidän yksi vaippapeppu lapsenlapsi ballerina on juuri tämän näköinen. ❤️

Tässä vaiheessa joulukuu oli jo ovella ja sinne oveen piti tehdä jotain uutta.

Villat taas pöllyämään ja nyt sitten vääntelin rautalangasta pikku koipia. Lopputuloksena sain tehtyä uuden ovikoristeen vuoden 2021 joulukuuta varten.

Joulukuusta innostuneena mietin mitä muuta voisin huovuttaa. Näin ihanan idean ja ajattelin, että noita voisin tehdä oikein urakalla, paljon. Ajatus onkin sitten monesti ihan muuta kuin toteutus. Näin kävi myös tällä kertaa. Tein kaksi, onhan se enemmän kuin yksi, mutta ei kahta voi kylläkään sanoa moneksi. Ehkä saan vielä uuden ”rakennus buumin” myöhemmin.

Sisälle laitoin ledituikun ja ne kyllä näyttivät aika hienoilta kun oli hämärää. Mielestäni tämä räystäsmallinen katto on jotenkin tutumman oloinen kuin ilman räystäitä. 

Neulahuovutuksella saa kyllä aikaan ihania juttuja ja kun oikein innostuu, niin todennäköisesti saa myös katkastua muutaman neulan. Niitä kannattaa olla muutamia varalla. Näin säilytän näitä ”korkkineuloja.”

Seuraava päivitys on taas jotain muuta. 

Hei me pipoillaan taas!

 Vuoden pipopäivitys ja vähän muutakin

Kuten tässä on nyt tullut todettua, minun päivitykset vähän laahaavat perässä. Nyt olen kaukaa viisas enkä päivitä tätä kesällä. Pipot noin niin kuin yleensä ottaen kuuluvat minun sukupolvessani kylmään vuodenaikaan. Tosin, kun nyt on kyse Suomesta, voi toisinaan olla ihan hyvä idea pitää pipoa päässä ihan keskellä kesää. Erityisesti jos on merellä, tai mökillä, tai vaikka ihan omassa pihassa, silloin myös voi olla kylmä vuodenaika.

Nyt siis puhun kudotusta/neulotusta piposta. Nämä verbit kutoa tai neuloa tuntuu olevan kesto kinastelun aihe. Joku käyttää sanaa kutoa ja joku neuloa, minulle se on ihan sama, kumpikin käy kunhan vaan saa pipon valmiiksi. Mutta tsadaa... heitän vielä kehikon kehään! 

Muutama vuosi sitten tutustuin tähän kehikkokutomiseen. Oli ihan pakko kokeilla ja hurahdin siihen heti vimmalla mukaan. Taas istuin töllöttämässä YouTubea ja sieltä löytyviä videoita. Pinterestikään ei jäänyt huomiotta. Kummasti alkoi minun knit kansio täyttymään ideoista.

Siis kyse on tästä vempeleestä                                                                     

Tuossa vasemmalla on se koukku millä koukutaan lankaa kehikolla. Värkkäsin varren ympärille tuollaisen kumisen paksunnoksen, jotta sormet eivät väsyisi niin nopeasti kun koukuttaa innokkaasti.

Hyvin äkkiä oppi kaikki mahdolliset virheet mitä kannattaa välttää, jos haluaa lopputuloksen olevan sellainen että sen kehtaa laittaa päähän. 

Havaitsin myös, että paksut langat ovat tosi hyviä tässä kehikkohommelissa. Ohuella langalla voi kyllä tehdä, mutta jälki voi olla hyvinkin harvaa. 

Kehikkoja tulee 4 eri kokoista kappaletta paketissa ja koukku tai kaksi sekä iso muovinen neula.

Kun pääsin oikein vauhtiin koukuttamisessa oli vain vuorokauden tunnit rajana. Koukuttelin pipon jos toisenkin. Tein niitä perheelle ja tutuille ja taas kierros uusiksi. Innostin siinä pari muutakin henkilöä koukkuilemaan. 

Äkkiseltään voisi kuvitella, että tuolla systeemillä saa vain samanlaista pintaa tehtyä. Ei suinkaan, mahdollisuuksia on monia. Yksi varmaan yleisin malli on tämä resorin näköinen versio. Se sopii hyvin pipoihin ja on ollut nyt muotia jo useamman vuoden.

Näissä pipoissa olen käyttänyt kahta eri kehikko kokoa. Lankana oli mm nämä:

Voi ah, vauvoille on niin ihana kutoa lapasia, ei peukkuja!!! 😂

Tämä valkoinen pipo on taas kuvioltaan helmi. Siinä oli vähän enemmän laskemista miten mikäkin nappula kierretään, mutta itse pidän tästä mallista eniten. 

Kyllä minulla on myös puikot heiluneet. Niin kuin yllä olevista kuvista näkee, olen muutamat lapaset tehnyt vauvoille. 

Tein myös tämän vanhan klassikko mallin neulemyssystä. Tämä on kyllä paras ja suojaavin malli vauvalla.

Vaikka ne peukalot ovat aika tuskastuttavia olen kuitenkin kutonut myös ihan peukalollisia lapasia. Kudoin lapsilleni sekä heidän puolisoilleen lapaset, jossa on heijastinnauhaa lisänä. Silloin ei vielä ollut tullut sitä heijastinlankaa myyntiin. Aloitin kutomaan näitä jo kesällä mökillä ja illan pimetessä näki kuinka hyvin nämä heijastivat. Hyvä keksintö tuo valmis heijastinlanka. Täällä talven pimeydessä pitäisi jokainen jalankulkija varustaa jollakin oikeasti heijastavalla jutulla. En tiedä jaetaanko enää kouluissa heijastimia, mutta jos ei, niin toivottavasti siihen tulee muutos.

Päivän postaukset heijastimineen olivat nyt tässä. Seuraava postaus onkin sitten ihan muuta.

Suomi 100 ja nyt jo + vuotta

 Suomi 100 vuotta

Muutamia vuosia sitten kun saimme juhlia Suomen satavuotis synttäreitä oli myös mediassa paljon dokumentteja ja elokuvia Suomen historiasta. Seurasin ja katsoin niitä suurella mielenkiinnolla.

Kun katsoin Aku Louhiniemen uuden Tuntematon Sotilas leffan, aloin pohtimaan missähän se minun pappani oikein sotapolkunsa kulki.

Aloin tutkia asiaa ja etsin sekä kyselin kaikilta jotka vain asiaan osasivat vastata tai edes arvata. Sain pappani kantakortin sekä sotilaspassin kopiot joista löytyi jo hyvin tietoa. Kirjasin pappani tiedot Sotapolku kantaan netissä. Jonkin ajan kuluttua huomasin liittyneeni facebookin eri sotahistoria ryhmiin ja sotapolku ryhmään. Sitä kautta sain vinkin mistä löydän lisää tietoa papan sotareissusta. Oikein tutisin innosta kun huomasin, että sotapäiväkirjat löytyy digitoituina sota-arkistosta. Samoin sieltä löytyy kymmeniä tuhansia valokuvia joiden selaamiseen sain kulumaan ihan kiitettävästi aikaa.

Yötä myöden luin ja kirjasin tietoja ja tapahtumia pappani nuoruuden vuosista sodan melskeessä. Välillä mieheni tuli yön hiljaisina tunteina kyselemään että tulisinko jo nukkumaan, mutta usein olin juuri tiukassa tilanteessa kun sotapäiväkirjassa kerrottiin kuinka pappani jaosto kevyessä ilmatorjunnassa oli tosi toimissa. En millään voinut jättää sitä tilannetta kesken. 

Pappa lähti talvisotaan vapaaehtoisena ennen kuin oli käynyt armeijan. Talvisodan ajan hän toimi ilmatorjunnassa Rovaniemellä. Ilmatorjunta oli erityisen hankalaa Rovaniemellä, sillä ilmatorjunta tykkejä ei ollut saatavilla. Onneksi Ruotsista tuli vapaaehtoisia aseineen ja koneineen. Talvisodan talvi on ollut erityisen kylmä talvi vähän joka puolella. Ensimmäisen kerran tutustuin mm palttooseen nimeltä peski.

Talvisodan päätyttyä pappa siirrettiin samantien varusmiespalvelukseen opettelemaan juuri sitä mitä hän oli rintamalla jo tehnyt. Tosin tässä vaiheessa varusmiehet alkoivat myös huoltamaan ja varastoimaan aseita ja tykkejä seuraavaa koitosta varten. Melkoinen sillisalaatti sorttimentti oli silloinen Suomen armeijan asekokoelma. Talvisodan alkaessa kaikki mahdolliset aseet mitä oli vaan saatavilla ja varaa hankkia hankittiin. 

Kun papan varusmiespalvelusaika oli viimeistä päivää menossa, Suomeen julistettiin liikekannallepano kesäkuussa 1941. Marssi kohti itärajaa alkoi. 

Marraskuussa puolenvälin jälkeen 1944 pappa vapautettiin palveluksesta kotikaupungissaan Kemissä. Takana oli pitkä sotataival ja monta rankkaa kokemusta. Kotiin päästyään hän sai vihdoin nähdä esikoisensa kasvavan rakkaan vaimonsa kanssa.

Näitä sotapäiväkirjoja lukiessa ja sota-arkiston kuvia katsellessa nousi ja nousee edelleen suuri kunnioitus sotiemme veteraaneille ja myös kotirintamalle. Ne vuodet eivät ole olleet helppoja, mutta jotenkin, ehkä osuutensa on sisulla,  Suomi nousi ylös kehitysmaa tasolta tähän nykypäivään. 

Pappa ei puhunut minulle sota-ajasta. Kuuntelin kyllä hörökorvana jos vain oli mahdollista, sitä harvinaisuutta ei montaa kertaa tullut. Sen verran kuitenkin, että rupesin pelkäämään pienkoneiden ääniä. Olin vakuuttunut, että vihollinen sieltä tulee. Kun tätä papan sotataivalta tutkin ja kirjoitin, niin monta kertaa ajattelin, että voi kun pappa olisi kertonut enemmän. 

Tähän projektiin käytin useamman viikon, sillä tarkastin ja hioin juttua aina vain uudestaan ja uudestaan. Liitin mukaan karttoja joihin merkitsin papan kulkeman reitin. Kirjoitin sotapäiväkirjoista osin tarkkoja lainauksia ja etsin lisätietoja paikoista ja tapahtumista mitä vain käsiini sain. Liitin myös kuvia niin papan omista albumeista kuin myös sota-arkistosta. 

Liitin loppuun syventäviä lisätietoja sota-aikaan liittyvistä asioista mm sotalapsista, Lotta-Svärd järjestöstä, tavarapulasta jne. Olen iloinen, että tein tämän tutkielman, sillä se on avannut silmät monelle asialle joita en ole aikaisemmin sisäistänyt niin tarkasti. Annoin tämän valmiin kappaleen myös sukulaisille luettavaksi. Papan lapset olivat onnellisia kun saivat tietää missä isä kulki kerran,

Hämmästelen edelleen kuinka historia pyrkii toistamaan itseään vain pienillä vivahde eroilla maustettuna. 

Ensimmäisen maailmansodan aikana riehui sodan lisäksi myös panepidemia, espanjan tauti. (Siitä oli juuri mielenkiintoinen dokumentti telkkarissa.) Epidemia olikin muuten lähtöisin Yhdysvalloista, nimi on varsin harhaan johtava.

Toivottavasti nyt kun maailmaa ravistelee taas panepidemia, korona, niin historia ei toista itseään uudella suurella sodalla. On se kumma, kun jotkut maat eivät kykene huolehtimaan omasta maastaan ja kansalaisista ja silti on pakko lähteä uhittelemaan ja valtaamaa lisää maata. 

Jos jotain voisin sanoa jokaiselle päättäjälle maailmassa se olisi tämä:

 Katsokaa peiliin ja kansaanne, osoittakaa itsehillintää ja kunnioittakaa muita. Kurjuutta löytyy muutenkin, ilman, että sitä tahallisesti luodaan. 

Seuraava postaus sisältää positiivisempaa juttua.

Haalari apajat

 Vinovetskari haalarien tehtaalta päivää

Muutaman vuoden ajan ompelin oikein urakalla haalareita muksuille. Nämä haalarit olivat melkoinen menestys ja kun sen tekniikan oppi ja pikku jipot millä sai ne myös huolitellun näköisiksi niin mikäs siinä surrutellessa haalareita. 

Ensimmäisen haalarikankaan sai pikku neiti valita itse minun kangaskaapista. Kangas oli jo jonkin aikaa odottanut pinkassa, sillä se ei ollut saanut mitään riemukasta vastaanottoa neidin äidiltä. Eipä siinä mitään, neiti valitsi minkä valitsi ja mummohan se ompelee.

Tämä ensimmäinen haalari saavutti suuren suosion joten pikkusiskolle piti myös tehdä oma haalari. Ja siitä tämä tehtailu sitten alkoi...

Kuvia etsiessä huomasin ettei kaikista haalareista ole dokumentteja. Joko olen unohtanut kuvata ne tai todennäköisemmin olen hukannut ne kuvat. Jotain omitusta kuvien hukkaamista tuntuu tapahtuvan aina silloin tällöin. Syy on kuitenkin käsittämätön ja kirjoittajan itse aiheuttama. Muutamasta kuitenkin löytyy kuvia. 

Haalareissa olevat kuvat olen tulostanut silitys siirtokuva arkille. Ihme ja kumma, mutta kuvat ovat kestäneet oikein hyvin vaatteissa.

Pienen hiirihaalarin takapuoli tuli vahingossa ylösalaisin. Olin olevinani niin näppärä kuinka säästeliäästi saan leikattua kankaan. Yhtään en tajunnut leikatessa enkä edes ommellessa, että hiiret ovat väärinpäin. No eipä sitä tuntunut huomaavan kukaan muukaan, ehkä.

Tämän haalarin omistaja onkin sitten ensimmäinen näistä meidän pikku miehistä.

Tämä viimeinen kuvattu haalari on sitten tälle toiselle pikku miehelle. Haalarin malli on tässä eri kuin noissa muissa. Haalarin etuosasta tuli paljon paksumpi, sillä sisäpuolella on myös musta kangas. Itse pidän enemmän tuosta toisesta mallista. Tosin ei tässäkään mallissa ole mitään vikaa ja mielestäni tuo kangas on aivan ihana.

Saa nähdä mikä tulee olemaan samaa luokkaa suosiossa kuin nämä haalarit. 

Kuksa, tuo ikiaikainen kuksa

Kyllähän joka miehellä kuksa olla pitää, vielä vaimon veistämä, eikö?

 Huh huh, kyllä on aikamoinen projekti tuo kuksan veisto. Sain ystävälliseltä veistotaiturilta pari kuksan aihiota ja muutamia pahkoja. Ajattelin veistellä ensin valmiista aihiosta kuksan joululahjaksi miehelleni. Suurissa kuvitelmissa oli, että sellaisen traditionaalisen kaunottaren pienellä modernilla twistillä tekee aika nopeasti. Voi kuinka väärässä olinkaan. Minun vauhti on nyt sellainen, että joku joulu tämä kuksa on valmis, mikä vuosi, sitä en tosiaankaan tiedä. 

Kaikki alkoi tästä. Kuten kuvasta näkee, tarvitsee vain vähän pyöräyttää puukkoa ja kuksapuukkoa tuossa puun pinnalla. 

Pyöräytin puukkoa, terotin puukkoa, vuolin vimmana, koversin ranteet jäykkinä. Voihan itku kun oli kovaa hommaa. Tässä vaiheessa mieleen hiipi ajatus, että nyt olen kovan paikan edessä. Tämän kuksan teko ei ole ihan nopea juttu. Hah joululahjaksiko olisi valmis, ei todellakaan.

Puukkoa teroitin ahkerasti ja ostin muutaman muunkin puukon, ettei homma ainakaan puukosta jää kiinni.

Vähitellen veistely eteni, tosin se näytti välillä siltä, että olisin tehnyt kuksaa hampailla ja kynsillä raapimalla. Käytössä oli kuitenkin ne puukot.

Täytyy tunnustaa, että kyllä oli niin raivostuttavan hidasta hommaa. Välillä oli pakko tehdä muita juttuja ettei tuntunut täysin toivottomalta. 

No, homma jatkui sitten pikku tauon jälkeen. Tietenkin mietin, että mikä ihmeen moderni twisti tulisi

tähän luomukseen. Sitä miettiessä veistelin taas pikku välityön.

Sisu ei antanut periksi, onhan sitä ennenkin ihmiset kuksia veistelleet. Tosin sillä erotuksella, että alkuperiään ne on tehty pahkasta joka vasta onkin kova puu veistää. Siis tämä minun kappale on teoriassa helppo juttu. (Ei ole)

Vihdoin sain aikaiseksi jotain mikä lähenteli jo kuksaa, tai niin ainakin siinä vaiheessa luulin. Kalenterista huomasin, että joulu meni jo. Positiivisesti voisi tässä vaiheessa ajatella, että kerrankin olen ajoissa joululahjaa tehdessä. Enää 12 kk kun kuksa pääsee pakettiin. 

Tilanne näytti nyt tältä. 

Sain värkättyä kuksan kahvan tähän malliin ja on kuulemma just oikean kokoinen käteen. Hienoa! Kaikkien oppien vastaisesti otin hiekkapaperin käyttöön. Nidoin hiekkapaperin laudan päälle. Tällä tavalla sain pohjan suoraksi. No niin, kyllähän tämä tästä etenee. Luin netistä kuksien valmistus menetelmistä. Kuksa kuulemma pitää keittää vahvassa suolavedessä. Joissain ohjeissa sanottiin kaksi tuntia ja joissain taas kymmenen. No eipä mitään, kattila hellalle ja vahva suolavesi kiehumaan. Laitoin kuksan kattilaan. Siinä se heilui ja kolisi kattilan reunoja vasten. Suolavesi kannatti kevyttä kuksaa. Tuli mieleen Kuolleessa meressä uinti, lähinnä siis kellunta. Jouduin vähän kauhalla painaa kuksaa veden alle josta se sitkeästi pulpsahti pintaan. Muutaman tunnin keittelyn jälkeen päätin lopettaa suolaveden kanssa touhuamisen. Kun nostin kuksan ylös se oli yllättävän painava. 

Laitoin kuksan kuivumaan ihan normaaliin huoneilmaan, en muovin alle mitä joku kuksan veistäjä neuvoi. Kuksa kuivui pitkään, siis toista viikkoa! Kun katselin sen pintaa tunki suola esiin puun pinnasta. Siis ei voi olla todellista, että näin tapahtui, mutta kyllä se vaan onneton oli todellista. Tämän suolakeiton takia kuksa maistuu aluksi suolaiselta. Sen kyllä uskon. Tohon kuksaan kun laittaisi silakan, niin parin päivän jälkeen olisi suolasilakkaa tarjolla. Suola näkyy hyvin tuolla reunassa ja pohjassa.

Mutta tässä vaiheessa ei voi iskeä hanskoja naulaan! Ei muuta kuin pientä hiontaa heti kun kuksa oli kuiva ja pika huuhtelu. Sillä nyt oli edessä kahvikäsittely. Siitä pitäisi tulla suojaava pinta kun käsittely tehdään seuraavasti. Ensin keitetään oikein vahva kahvi, pannukahvi on ilmeisesti parasta tähän hommaan kun siitä käytetään myös porot. Siis ensin kuumaa kahvia, noin 80 astetta kaadetaan kuksaan piripintaan asti ja annetaan seistä yksi minuutti jonka jälkeen kahvi kaadetaan pois ja hetken kuivattua aletaan hieroa voimakkaasti niitä lämpimiä poroja puuhun. Poroista irtoaa kahvin rasvaa ja kun se rasva hieroontuu puunsyihin on pinta paras mahdollinen. näin mestarit vakuuttelivat ja mitään muuta ihmeellistä ei tarvitse tämän jälkeen tehdä.

Tein työtä käskettyä ja olin tosi onnellinen pääsystäni jo tähän vaiheeseen. Valitettavasti ilo oli ennenaikainen. Tässä näkyy mitä tapahtui. Se hitsin kahvi tunki huokosista ulos! Tämä on nyt jo melkoisen huvittava juttu, kuppi vuotaa kuin seula. Paitsi, että mua ei kyllä naurata tämä ollenkaan,

Porojen hinkkaaminen ei auttanut yhtään. Kuksa näytti joltain ”haluan olla pantteri” puulta. Tässä vaiheessa oli pakko ottaa taas tauko ja tehdä jotain ihan muuta. Viikot vain vieri ja kuksa oli ihan kesken. Ihan kuin olisi kivi kengässä kun ajattelin ja katselin tota kuksaa.

Lopulta hioin tämän pantterin. Nyt on puunsyyt karheena, vaikka hioin lopuksi hienoimmalla paperilla mitä omistan. Yksi puun viimeistely tapa on hinkata puuta lujasti puulla. Se on vähän kuin stressin laukaisija. Voi purkaa kuksaan turhautumisen juuri siihen kuksaan mikä turhauttaa. Tätä samaa tekniikkaa voi myös käyttää muihin vuoltuihin esineisiin. 

Olen siis hinkannut kuksaa puulla ja jossain mielensopukoissa vilahtelee ajatus käyttää kuitenkin vielä viimeistelyyn elintarvikekelpoista Dannish oilia. Sitä on kahta eri laatua. Toista voi käyttää elintarvikkeisiin ja lasten leluihin ym. Ja toinen on taas muihin puu tuotteisiin ja kalusteisiin. Tällä öljyllä pinnasta tulee hyvin nesteen kestävä ja helposti pestävä. Väri myös tummenee vähän. Tuossa pöydällä on nyt se öljy, pullo on vain jysähtänyt kiinni oikein perusteellisesti. Vielä joku päivä ennen joulua teen kuksan loppuun. 

Kuvasta näkee nuo kiiltävät kohdat jotka olen hinkannut. Vielä riittää hinkattavaa, mutta onneksi jouluun on vielä 11 kuukautta. Tämä joululahja saa kolmen vuoden valmistumisen ansiomerkin. (Toivottavasti)

Ne toiset kuksa aihiot ja pahkat saavat nyt odottaa, ihan vähän aikaa vain. Ehkä semmosiet kolme vuotta voi olla hyvä tauko.